Näin tosi ahistavaa unta viimeyönä. Siinä oli sekasin niin monta asiaa keskenään. Ehkä ahdistavinta oli, että ihminen joka joskus oli läheisempi ku kukaan voi olla, tuli vastaan ja sano jotain epämääräistä. Kasvoja en tunnistanu ja kysyin vaan ollaanko me tavattu joskus. Tyhmä kysymys. Äänen tunnistin liiankin hyvin. Tuli tosi haikee olo.  Aamulla sit vaan makasin mun sängyssä monta tuntii kun ei huvittanu nousta. Mietin tosi paljon miettiikö se toinen koskaan että miten mulla mahtaa mennä? Väkisin oon sulkenu koko ihmisen pois mun elämästä jokaisella tavalla. Ikuisuus suunnilleen takana, mutta parempi ettei mua ole olemassa sille enää, eikä sitä mulle. Mulla on ollut tosi pitkään parempi fiilis päällä mutta tänään, ehei. Voisimpa vielä sulkea nää samat iänikuiset asiat pois mun mielen perältä josta ne välillä tulee esiin.

Koulu stressaa. Aamulla on hankala saaha itteensä hereille ja lähtee kouluun. Siellä ollessa tuntuu ettei tee muuta kuin seuraa kelloa ja epätoivosesti oodottaa ajan menevän eteenpäin nopeampaa. Mukava viikko siis tulossa. Ehkä ensi perjantaihin mennessä oon taas kauhee energiapommi. Voi jättää taas Tampereen pariks päiväks taakse. Sitä mä tosiaan tarvitsen. Tällainen pieni ajatusten purkaus vain.